26.8.2015

Ihan vaan tsempiksi

Onpahan taas lapsille selittämistä, kun hoksaavat kysyä, mitä äidin uudessa taulussa lukee. Vaikka polttoainetta se vain on; puhtia huonojen aamujen varalle. En tiedä teistä, mutta ainakin minulla on hetkiä, jolloin mindfulnessit ja be happyt eivät auta.


Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan huomauttaa, että ei, en ole kirjonut kukkasia itse. Tuhosin vain erään vanhan, kahvin läikyttämän liinan leikkaamalla siitä tarvittavan palan. Teksti on sitten toinen juttu. Tämän kummempiin manöövereihin en nyt kykene; laiskottaa vietävästi eikä se halvatun flunssakaan ymmärrä kadota.

17.8.2015

Harvinaisen hankala

Jösses, että vastustaa. Ensin meni kuukausia, että hyvissä ajoin mainostettu mekkokaava saatiin Simplicity.com -kaavafirmaan. Sitten kun se tapahtui, kului ikuisuuksia, ennen kuin Ameriikoissa alettiin millekään ulkomaisten varauksien saatikka tilausten suhteen. Ja kun kaava vihdoin pompsahti postilaatikkooni, niin ei löydy kangasta. Sopivaa ja mieluista siis. Olen sotkenut vasta siivotun kangaskaappini käsittämättömään sekamelskaan etsiessäni sopivaa comboa. Milloin on liian räikeää, milloin tylsää, milloin muuten vaan pielessä koko homma. Kangaskaupoissa ei ole mitään eikä tietenkään kirpputoreilla. Ja kun vihdoin muistin, että ensimmäinen versio menee kuitenkin pieleen, että ihan sama, tulee flunssa. On kuumetta ja nenä vuotaa niin, että kastuu kone, kankaat ja nainen. Tästä voi tulla elämäni pisin käsityöprojekti.


Se kuuluisa hopeareunuskin tosin löytyi. Että voi olla sellaisiakin kaavoja, joita ei tarvitse erikseen piirtää läpi sotkuisesta kaava-arkista. Että vain mittaat kokosi ja leikkaat kaavat suoraan selkeiden viivojen mukaan arkista irti. Että jokainen kappale on piirretty erikseen jokaisessa tarjotussa koossa eivätkä kappaleet mene päällekkäin mistään. Älyttömän hienoa. Vihdoinkin tajusin, miksi ulkomaisissa ompelublogeissa itkeskellään Burda- ja Ottobre- lehtien kaavojen jäljentämisen vaikeutta.

Kuvan mekkonen on - jos joku ei hoksannut - Tif Fusselin käsialaa; kyseessä on sama nainen, joka piti iki-ihanaa dottie angel -nimistä blogia. Harmi, ettei kaavan mukana tullut kankaita eikä dottie-angelmaista tyylitajua. Tähän astiset yritykseni löytää kiva kolmen kankaan setti eivät ole olleet erityisen lupaavia, mutta hätäkös tässä. Eihän tässä ole mennyt alkuinnostuksesta kuin vajaa vuosi.

8.8.2015

Ni!

Pelkäänpä, että olette liian nuoria. Vai tietääkö joku Monty Python and The Holy Grail -nimisen leffan 1970-luvun alkupuolelta? En minä muuten, mutta kun siinä elokuvassa oli semmoisia "ritareita, jotka sanovat Ni" ja minä näytän justiinsa semmoiselta, jos vedän uuden villapaitani piippukauluksen ylös ja suoraksi. Ni!


Oikeasti paita on nimeltään Idlewood. Yritin tehdä siitä eräänlaisen miesten version, mutta taisin mennä metsään. Jätin kaikki vyötärömuotoilut pois, koska en halunnut mitään kroppaa nuolevaa ihokasta, vaan enemmän laatikkomaisen ja suoran - miehekkäämmän siis. Rennon ennen kaikkea. Mutta ei tuo nyt valmiina kauheasti miehen paidalta näytä.. Mittakin olisi saanut olla lyhyempi, kuin mitä lopputulema on, mutta langan peijakas tykkäsi olla kosteana venyvänlaista, enkä osannut ottaa sitä etukäteen huomioon. Neuloin nimittäin isona tyttönä tuuman enemmän pituutta, kuin mitä ohje neuvoi.


Malli: Idlewood, suunnittelija Cecily Glowik MacDonald (täällä). 
Lanka: Titityystä keväällä ostettu Madelinetosh Tosh DK sävyssä Jade. Kuvien värisävyjä on nyt sitten säädelty urakalla, jotta Jade näyttäisi jadelta. Lankaa meni 4 kokonaista vyyhtiä ja jouduin korkaamaan viidennen vyyhdin noin metrin pätkän takia.
Puikkoset olivat 5,0.


En minä kuitenkaan ole kauhean pahoillani. Tykkään noista taskuista ja ehkä ne antavat vähän kaipaamaani rentoutta. Kaulus on ihana. Väri on huikea. Ja toivottavasti vaate käytössä vielä vähän muokkautuu. Ni!

4.8.2015

Loppuspurtti

Loma loppuu ihan just kohta ja kirjaston väki huutelee isosti jo keväällä lainattuja ompelulehtiään takaisin. Olen haka järjestämään itselleni viime hetken ruuhkaa ja paniikkikiirettä. Joku voisi sanoa minua laiskanpulskeaksi viimetipan ihmiseksi, mutta itse tietysti selitän asian parhain päin: stressi saa tämän naisen hyvään vauhtiin ja silloin alkaa tapahtua. Vitsivitsi.


Nyt on sitten laiskanläksynä urakalla kaavoja piirrettäväksi. Yksi kangasta jo jonkin aikaa haeskellut kaava pääsi testiin viikonlopulla ja aika näppärä siitä tuli, vaikka kangasvalinta osoittautuikin jännittäväksi. Eurokankaan palalaariin ei meinannut millään ilmestyä passelin kokoista ja näköistä raitakangasta ja kun sellainen sitten vihdoin löytyi, kävi vähän kuin Norsikselle uuden Novitalehden kanssa. Olin niin fiiliksissäni, että huomasin vasta leikkauspuuhiin ryhdyttyäni, ettei ostettu tavara ollut ihan sitä, mitä olin ajatellut. Trikooni oli niiiin joustava kaveri leveyssuunnassa, että kaikki vaiheet leikkaamisesta ompeluun on saanut tehdä hengitystään pidättäen ja kieli keskellä suuta. Ensi kerralla olen kangaskaupoilla tarkempi, toivottavasti.


Ompelus on muistaakseni kokoa 38. Koko otettiin pelkän rinnanympäryksen perusteella, mikä itselläni on olematon muihin mittoihin verrattuna. Leikattuna kappaleet olivat sen verran kiinalaisen näköiset, että lehden kuvallinen ompeluohje oli tarpeen. Sen avulla homma sujui kuitenkin hyvin; sanoisin tätä jopa helpoksi ommeltavaksi. Kaava on siitä samasta Burdasta (1/2014), josta löytyi jo aiemmin ompelemani laatikkomainen huivimekko. Kyseessä on lantiolle ulottuvan puseron kaava, mutta kuten kuvista näkyy, ainakin minulla mittaa riittää minimekkoseen asti, jos ja kun vaatteen haluaa niin asetella. Tulen pitämään tätä housujen kanssa tunikan tapaan, sillä mikään minimekkoihminen minä en ole.


Kaava: Burda Style 1/2014, mallin numero muistaakseni 122. 
Kangas Eurokankaan palalaarista.

Esikoinen ostatti scubaa ja housut pitäisi kuulemma saada. Miehelle olen luvannut yrittää lippistä. Kuopus haluaa kaikenlaista ja mieluusti koko ajan. Minä haluaisin neuloa, lukea ja katsoa synkkiä televisiosarjoja. Jos vaikka noppaa heittäisi seuraavaksi.

2.8.2015

Tarinatuokio

Pizzicato haastoi minut kertomaan blogini tarinan. Sellainen saattaa jostain blogini syövereistä jo löytyäkin, joten tarjoilen tällä kertaa päivitetyn version. Jos historia ei kiinnosta, niin suosittelen skippaamaan tämän postauksen.


Blogini synty taitaa olla se tavallisista tavallisin eli minäkin olen niitä äitiyslomalla blogini aloittaneita. Esikoisen synnyttyä käsityöharrastuksesta tuli oikeastaan ainoa ns. vakava harrastukseni. Olen ommellut, neulonut ja virkannut niin kauan kuin muistan, mutta kotona vietetty aika lisäsi tekemisen volyymia reippaasti. Löysin blogit ja luin suosikkini alusta loppuun monet kerrat. Vaikka netissä paljon roikkuvia usein moititaankin elämästä syrjään jääneiksi, epäsosiaalisiksi ihmispoloiksi, ainakin minun kohdallani vaikutus on ollut päinvastainen. Minulla oli jo ikää lasteni syntyessä ja vietin vauva-aikaa kotosalla samaan aikaan kun tuttavaperheisiin alkoi sadella kutsuja lasten rippi- ja ylioppilasjuhliin. Löysin samanhenkisiä ihmisiä blogeista ja Ravelrystä, eikä sen jälkeen oikeastaan ollut enää paluuta. Minun harrastukseni ja vapaa-aikani siirtyi osaksi verkkoon ja siellä käyty kanssakäyminen tuotti jatkuvasti lisää sytykettä sille, mitä tein. Aloin neuloa, paljon.


Blogini perustin vasta kuopuksen vauva-aikana, keväällä 2009. Tuntuu hassulta, että siitä on jo niin paljon aikaa. Aluksi blogini oli - näin jälkikäteen katsottuna - ehkä enemmänkin osastoa "lifestyle", vaikka kyllä minä käsityöblogiin tähtäsin. Jossain vaiheessa huomasin lukijoita kertyneen sen verran paljon, että minua rupesi hirvittämään. Karsin muusta kuin käsitöistä kertovat sisällöt minimiin ja olin hetken jokseenkin neuroottinen sen suhteen, mitä ja miten kirjoitan. Alkuaikoina tekstiäni kehuneet kommentoijat tippuivat vähitellen kyydistä postausten supistuessa lankaan ja neuleisiin. Nyt, kun olen löytänyt väyläni, homma sujuu, mutta minusta on edelleen kiusallista, jos ja kun joku tuttu on löytänyt tiensä tänne. En ole siis vieläkään tullut kaapista tämän harrastukseni kanssa, vaan varjelen tätä paikkaa mustasukkaisesti jonkinlaisena vapaana vyöhykkeenä, josta ei tarvitse työpaikalla eikä tuttujen kanssa keskustella. Eräänlainen oma huone siis.


Blogin tulevaisuudesta en osaa enkä uskalla sanoa mitään. Olen monta kertaa ollut laittamassa hanskoja tiskiin ja/tai aloittamassa uutta blogia, mutta aina on jatkettu. Palkkatyöni vaatii veronsa ja selittää talvikaudella usein toistuvan blogihiljaisuuden ja vähäisten valmiiden töiden määrän. Jatkossa lankojen rinnalle nousevat varmaan kankaat, koska elvyttämäni vanha ompeluharrastus ei todellakaan osoita laantumisen merkkejä. Alun perin taisin ollakin enemmän ompelija kuin neuloja - olin hetken ompelijan opissakin, mutta siitä on niin hirmuisesti aikaa, etten oikein viitsi edes muistella. Nykyään taas miellän itseni enemmän neulojaksi. Sellaiseksi oikein kunnolla lampaalta tuoksuvan villan neulojaksi. Ja kuten vuonna 2009, myös tänä päivänä villan mieluisin väri minulle on harmaa.


Lopuksi vielä erityiskiitos Hannelle eilisestä. Olin kahden vaiheilla teenkö suomumekkoni kaula-aukolle mitään vaiko en, mutta jotenkin tulin järkiini Hannen muistutellessa minua alavaran parammuudesta. Ei siinä alavaraa ole edelleenkään, mutta ei ole ryttyjäkään. Purin framilonin hartioiden osalta pois ja koetin selvitä mahdollisimman vähällä purkamisella, sillä kaula-aukon ympäri mennyt tikkaus oli jättänyt jälkiä kankaaseen. Jatkossa palaan alavaran ja resorikanttausten pariin, se on saletti. Ja hei, nyt on silitetty! Joku fiksumpi bloggaaja olisi ehkä myös vähän meikannut, mutta ce n´est pas moi. Menikö muuten oikein tuo ranska?

Haasteeseen olisi kuulunut jakaa haastetta myös eteen päin, mutta sovitaanko, että halukkaat tarttuvat aiheeseen ihan itse. Pizzicaton postauksessa on tosi hyvät ohjeet, miten tarinansa saa tägättyä myös Instan puolelle.

Edit. Ranskaa korjattu Sallan kommenttiboksissa antamien ohjeiden mukaan.